Heinistä kuunnellessa, 2006. Elämäkerta Paavo Heinisestä.

Postikulut 4,00 € ykkösposti / kakkosposti 3,60€ v. 2014. Jan Blomstedt avaa kirjansa Heinistä kuunnellessa hienoisella itse-epäilyllä: "Ehkä ärsytän ihmisiä, joista on mahdotonta, että säveltäjästä kirjoittaa joku kirjallinen tyyppi musiikin kiltojen ulkopuolelta." Epäilys on turha. Kokeneena kirjallisuuden, filosofian ja aatehistorian ammattilaisena Blomstedt tuntee vahvuutensa ja näkee epävarmat kohtansa.Yritystä syvempään teosanalyysiin hän ei harjoita. Sen sijaan on syntynyt Paavo Heinisen persoonan, ideologian, taiteilijaetiikan ja musiikkifilosofian oleellisia osia valaiseva kirja. Musiikkiesseistiikkahan on maassamme lähes olematon lajityypi. Sitä tervetulleempi on Blomstedtin hahmottelema kuva säveltäjän henkisestä atmosfääristä, ei karriäärin ulkoisista puitteista.Lähikuvaukseen Blomstedtilla onkin mahdollisuus. Idea kirjan kirjoittamiseen on syntynyt samoihin aikoihin, kun Paavo Heinisestä oli tulossa kirjoittajan appi.Ensi alkuun eräät musiikin ja lähihistorian tyylikartoituksen haparoivat kuvauksevat tuntuvat syövän kirjan uskottavuutta. Dodekafonian rakenneperiaatetta Blomstedt kuvailee huvittavan löyhästi: "Yhtenä lähtökohtana oli, että asteikon jokaista kahtatoista säveltä oli käytettävä vähintään kerran." Monine viittauksineen myös huomio 1950-luvun tilanteesta jää hämäräksi: "Uuden musiikin tilanne oli Suomessa moninainen ja hämärärajainen. Se oli yhtäältä 1950-luvun, toisaalta vuosisadan alun modernismin lähestymistä. Samalla se oli klassisen ja romanttisen tradition lähestymistä uusin tavoin." Mutta kokonaiskuvan hahmottuessa pienet haparoinnit jäävät vaille merkitystä.Kirjan yhdeksässä luvussa seuraillaan väljän kronologisesti Heinisen elämänvaiheita, mutta esseistin varmuudella Blomstedt rakentaa jokaiseen lukuun myös yleisemmän tason tematiikan. Ovelalla peilaustekniikalla sitten kunkin luvun langat vedetään yhteen.Säveltäjä on liittänyt jokaisen jakson loppuun omat kommenttinsa. Näissä aforistisissakin huomautuksissa on salavihkaa paljon uuttakin tietoa Heinisen työn lähtökohdista.Historioitsijoille kirja tullee tuottamaan päänvaivaa. Sekä Blomstedt että Heininen ovat ajattelijoina vilkkaita assosioijia; aina ei voi tietää onko kyseessä viittaus Heinisen esittämään pohdintaan vai kirjoittajan oma kehitelmä.Blomstedt kuvaa säveltäjän musiikillisen maailmankuvan rakentumista seurailemalla Heinisen opiskeluvaiheita Helsingissä, Kölnissä ja New Yorkissa.Usko Meriläisellä, Bernd Alois Zimmermannilla ja Vincent Persichettillä on ollut vaikutuksensa. Viimeksi mainitun harmonian kysymyksiä käsittelevä oppikirjahan on Heinisen toimesta tullut sitten Sibelius-Akatemiankin monille opiskelijapolville ajoittain kiusallisenkin tutuksi.Se, että Blomstedt luonnehtii Zimmermannin sitaattitekniikkaa postmoderniksi "tyylittelyksi" on taas mielestäni harhaanjohtava muotoilu.Kirja esittelee myös ansiokkaasti Heinisen omia ajatuksia tilanteessa, jossa kohtalaisen nulikkamaisten "lastenkamarikonserttien" ja erilaisten historiallisten kertaustyylien keskellä oli löydettävä oma paikka ja etenemissuunta. Heinisen valintahan on ollut modernismi, jota sitäkin käsitettä huolella pohditaan ja määritellään. "Suomalaisessa taidekeskustelussa modernistinen retoriikka on itse asiassa ollut yleisempää kuin sitä vastaava päättäväisyys." Eräissä kohdin Blomstedtilta toivoisi tavallaan journalistista valppautta. Kun Heininen kertoo ystävästään Witold Lutoslawskista, että tällä oli "Brahmsista tulkinta, joka minun oli helppo hyväksyä ja ottaa vastaan", niin lukijaa kiehtoisi myös tietää mikä tuo tulkinta oli.Heinisen uran varrelle on sattunut myös varsin epäonnisia kantaesityksiä ja nujertavaa vastaanottoa.Hauskalla tavalla Blomstedt kuvaa Heinisen reaktioita jonkinlaiseksi korkin strategiaksi. Että pulpahdetaan pintaan ja sitten eteenpäin.Alati kehittyvään teknologiaankin Heininen on tutustunut reaaliajassa. Monia innokkaita maallikoitahan tuntuu loukkaavan jo se seikka, että säveltäjät hyödyntävät työssään tietokonetta monin eri tavoin. Kannattaa lukea Heinisen asiaa koskeva seitsenkohtainen huoneentaulu.Kirjan loppupuolella syvennytään oopperan problematiikkaan. Nyt Blomstedt on omimmalla alueellaan ja pääsee kirjallisuuden kautta myös varsinaiseen teosanalyysiin.Syntyy myös pohdintaa libreton kirjallisista edellytyksistä ja vaatimuksista. Ja kuvaus Eeva-Liisa Mannerin, Veijo Meren ja Heinisen keskinäisestä yhteydenpidosta on kulttuurihistoriaa sinänsä.Kirjan viesti?Heininen on rationalisti ja pragmaatikko, molemmat käsitteet huolella analysoituina. "Hyvää ja mielekästä on vain se, mikä toiminnassa testattuna - toimii." Kannattaa miettiä tapaa, jolla Heininen kuvaa teostaan Cantico delle creature: "Sen muoto hengittää rauhallisesti, kuten pitää, ja äänenpainot elävät vivahteissa, kuten pitää."http://www.hs.fi/kulttuuri/a1353059365314